Tänään tuntuu jälleen siltä ettei oikeesti ole olemassa normaalia, ei normaalia määritystä seksille, ei normaalia miestä tai naista, ei ole sanaa tavallinen. Mun ei vapaa ehtoinen selibaatti on nyt puolen vuoden ajan ollu käytännössä, mies kun ei vaan anna. Etin tietoo suomi24 sivuilta et mitä HELVETTIÄ mun pitäis tehdä. Eihän tälläsessä voi elää. Ei oo keskitietä, ei oo parisuhdetta jossa olis rakkauden lisäksi seksiä. Mä annan itsestäni paljon, sanoja, tekoja, rakkautta ja tunnetta...mitä mä saan? Mä saan pikku riikkiä ja pelokkaita PUSUJA en edes suudelmia, saan pusuja joita äidit antaa 3 vuotiaille pojilleen ku laittavat nukkumaan. Sellasia mä saan. Mä en saa kosketusta, en edes rakkautta...

Teinkö väärin kun rakastuin häneen? Teenkö nyt väärin kun en jätä häntä? Ennemmin tai myöhemmin mua sattuu tää. Mä yritän ja yritän ja yritän vaan ei mikään muutu. Mä elän yksin mun parisuhteessa, ylläpidän sitä yksin. Mä seurustelen itseni kanssa, onks siinäkään nyt mitää järkee?

Jos sydän antais nii mä lähtisin pois. Mä lähtisin tästä suhteesta ja etsisin paremman joka arvostais mua, joka rakastais mua eikä pelkäis näyttää sitä. Näyttäis että musta on rakastamaan. Mut jos tästä lähtisin mun sydän jäis edelleen hänelle, en sais sitä koskaan itselleni. En pysty rakastamaan ketään niinkuin häntä, ja se on alkanut kaduttaa..

Ei tää oo mun syytä, mä en edes valita enää tuskaani hänelle vaan puran sen täällä jotta hän vois elää omaa idylliään. Mä kärsin. Mä oikeasti kärsin.

Muuttuisko mun elämä jos olisin rohkea? -Kyllä. Mutta muuttuisko se paremmaks vai huonommaks? Sitä en tiedä. Ja sitä mä pelkään. Jäisin yksin, olisin rappiolla enkä tahtois nähdä ketään. Taivaan porteille astelisin ja olisin sielläkin orpo. Siellä mun sydän silti itkis koska mun sielu on hänen. Tuon joka vetää mua puoleensa muttei anna murustakaan minulle. Se imee musta kaiken elämän niin että musta ei jää mitään jäljelle.

Tuttu tunne? No sittenhän meitä on kaksi.