Eilen tuli tosi yksinäinen olo.. en tiiä mistä se johtu vaikka juttelin tosi monelle kaverilla ja parille varteen otettavalle kundillekki.

Eetu on ihana, mukava, sympaattinen..ja mua nuorempi. Antaisin itseni ihastua jos se ei olis mua nuorempi, sillä on kaikki mun unelma kriteerit muuten. Se on pitkä, huomaavainen, komee ja hyvät tulevaisuus näkymät, mut se on mua nuorempi..ja eilen me saatiin jo riitakin aikaseks, en tiiä mistä sekin sai alkunsa mut nyt se ei puhu mulle, lapsellista.

Päätin hyvien kavereiden kans et tänä vuonna juhlitaan mun synttäreitä kunnolla, kutsutaan paljon porukkaa ja vietetään hyvää aikaa kimpassa ja pidetään hauskaa. Mulla vaan ei oo mitään hajua et kenet ottaisin ite sinne aveciks. Haluisin jonkun siihen lähelle (: tiette varmaan mitä tarkotan. Suunnitelmat niille synttäreille on tosi suuret jo nyt, vaikka ne onkin vasta joulukuussa.

Niitä juhlia ennen on vielä kuitenki paljon hommia, koulu pitää hoitaa kunnialla ja pitäis kuvata lyhäri. Missä ajassa?

Mut kyl niitä pieniä suru hetkiäkin tulee, mun rakas rakas rakas ystävä lähtee takaisin kotimaahansa eikä tiedä onko paluuta Suomeen vai ei. Se lähtee Nepaliin, niin kauas! Ehkä pääsen hyvästelemään sen ennen kuin se lähtee, ikävä on jo nyt :(

Päätin tänään et rupeen laihduttaa, saa nähä kuinka kauan pää pysyy päätöksessään mut muutama kilo pitäis saada pois, on sitä mahaa ihan mukavasti nimittäin :D No positiivisella asenteella ja pää kylmänä! (:  Kyllä hyvä tulee.

Mun elämä vihdoin hymyilee, hymyilen koska tuntuu hyvältä, nauran koska tahdon jakaa hyvän oloni. Silmistä multa hehkuu hyvä olo, en itke, en kärsi, en enää. Kaikki se on nyt pois musta, tuntuu et oisin syntynyt uudelleen, kaikki tuntuu hyvältä, ehkä liiankin mutta nyt aijon NAUTTIA SIITÄ. Mun elämäs on kauan ollut pilviä ja huonoa sähköä, nyt mulla paistaa aurinko joka päivä (: Voisin jakaa mun hyvää oloa kaikille, elämäni sai uuden alun.

Se mies jonka kuukausi sitten jätin on kaukana musta, se lähetti mun tavarat enkä oo sen jälkeen sen kans puhunu, hyvä niin. Se paska käytti mua hyväkseen, ei se halunnut mua, nyt vasta tajuan etten mäkään halunnut sitä. Kärsin pitkään mutta nyt se palkitaan....

Mä lähden Budapestiin opintomatkalle ja koulu maksaa tietenkin (: Odotan sitä ihan kauheesti ja saan viel omalta luokaltani hyvää matka seuraakin. Hauskaa siitä tulee, sen mä tiiän (:

Mun historia on ja pysyy mulla, en halua unohtaa sitä mutta jos alan liikaa miettiä sitä niin voi käydä huonosti. Ei omaa menneisyyttää kuulu sivuuttaa, se pitää käsitellä, mutta ajan kanssa.

Mun sisällä tuntuu hyvältä (: Ihanaa että voin vihdoin olla oma itseni ja kirjoittaa muustakin kuin huonosta fiiliksestä (: Vaikka tiedänkin, että elämässä tulee vielä paljon vastoin käymisiä niin nyt mä otan kaiken tästä hyvästä irti! (: miehiäkin mulla riittää ;) Eli vanhapiika musta ei ainakaan tuu :D

Mun sydäntä ei enää ole, mä ja mun mies erottiin, tunnen kylmyyttä. Silmistä tullu vettä kun vesiputouksesta ja oon vielä toistaseks tunne tasolla mukana, tunnen surua, ikävää, pelkoa, yksinäisyyttä, rakkautta......koska tää loppuu? On kulunut 3 tuntia ja mä oon jo ihan loppu. Huomenna pitäis olla ihmisten keskellä kuin ei mitään. Mulla ei oo lohduttajaa. Kaikki on sekaista. Suunnitelmaa tulevaisuuteen ei ole. Se oli hänen kanssaan suunniteltu ja nyt ei ole sitä. Mä rakastan sitä mut nyt piti irrottaa. Se oli molempien päätös. Ei tää voinut jatkua. Mä kadun mutta oon helpottunu. Näin on parempi. Vaan huomenna on turta mun sydän.

Mun sydän on sen miehen, hänelle se kuuluu, meidän tiet vaan johti toisiin suuntiin. Mä rakastan edelleen mutta tein oikein.

Kertokaa joku miten tästä surusta pääsee yli?

Otin pari viikkoa sitten ison askeleen, kerroin mun parhaalle likkakaverille mun ja mun miehen selibaatti hommasta ja siinä itkeskelin et miesten ei pitäis olla se joka pihtaa. Kenenkään ei pitäis pihtaa. Mä en halua pihdata. Mä tahdon kiihkeyttä, kipinöitä, säpinää, perhosia vatsan pohjaan ja suudelmia keskellä katua joita annetaan sängyssä täynnä kiihkeyttä. Mitään tästä en kuitenkaan saa. Mun mies on selibaatti. Mietin koska mä oon saanu viimeks ja sain jopa todistus materiaalia, kyllä olin kirjoittanut meijän treffit ylös juuri silloin ja pam.. 28.1.12. Kyllä se on tällähetkellä viimeisin panoni. Tästä tietää 4 ihmistä. Mieheni, siskoni sekä nyt kaks parasta ystävääni. Ystäväni ovat olleet kuva tukeni ja ilman heitä olisin ollut ehkä uskoton ja vaipunut koomaan. He ovat pelastukseni. Ja voin sanoa ettei ilman ystäviä selviä mistään.

Mä ihastuin. Harmi vaan että sain tietää mikä sen nimi on. yhden kirjaimen ero nimessä mutta lausutaan samoin. Mun miehel nimes on C just samas kohtaa kuin sillä on K. Neljä kirjainta. Hitto. Se mun ihastus asuu lähempänä mua eikä meil oo ikäerookaan kauheesti. Sepäs sattu, mun miehel ja sillä ihastuksella on saman nimiset serkut, miia ja piia. Miten sattukin?! Voiko enää enempää muistuttaa toisiaan? EI.       Se vaan et se on vaan niin komee, sen silmät sulattaa aina kun se katsoo muhun, jos katsoisin vain sen silmiä voisin rauhassa kävellä päin valotolppaa, ei haittais. Se on miehekäs eikä mikää tikku, mä tykkään ku mieheskin on jotain mistä ottaa kii, tosin ei mitää ihrakasaa tarvi kattella. Mut se on niin ihana, tyylikäs, sen hymy on suloisinta mitä oon nähny. Ja se on sinkku. Toisin kuin minä joka tekee tästä hankalaa.

Oon suorastaan umpikujassa, hihassa roikkuu huono mies jolla on mun sydän ja mun katse seilaa tuossa söpöliinissä jonka facebook kaveriksi koitan päästä edes vähän lähemmäksi sitä. Mitä mä teen? Rakennan muuria mun ja mun miehen väliin. Mä haluan palavasti tutustua tuohon salaperäiseen ihastukseeni sanotaan, että kutsun häntä nyt K. Ja mun mies on C. Mä tahdon sen ystäväks, tahdon olla sen kuunteleva korva ja syy sen hymyyn ja olla sen silmien kohde. Tahdon että oon sen. Eikä se päästäis musta irti. Tahtois koko maailman tietävän että se rakastais mua.
   Sellaista vaan kun en mä saa, vaan piiloudun selän taa.

Umpikujasta ei pääse. Kertokaa mitä teen? Sekä C:een kanssa että K:oon? Miten voin ottaa kontaktia K:oohon? (:

En ookkaan kirjotellut vähään aikaan. En edes tiedä lukeeko kukaan mut samapa tuo, itseäni kirjoittaminen helpottaa (:

Taas on tapahtunut kaikenlaista, parisuhteessani on menty vuoristo rataa enkä oikein tiedä edes mistä aloittaisin. Olisiko kaikki helppo unohtaa? Ennen kaikki oli helpompaa, lapsuudessani on paljon asioita joita kaipaan ja yksi asia on ettei ollu vastuutaa. Kuulostaa naurettavalta, no sitähän se onkin, mutta lapsena ei tarvinnut huolehtia laskuista, ei tekemisiensä seurauksista muuta kuin istumalla nurkassa 10 minuuttia, nyt asiat ovat toisin. Jos istun puiston penkillä ja katselen lapsia, nään heissä rohkeutta, itsevarmuutta ja sitä miten tietämättömiä he ovat pahasta maailmasta. Maailma on täynnä sotaa, terrorismia, köyhyyttä ja nälän hätää.

Rakkaus on ihan täysin eriasia, rakkauden muoto muuttuu iän mukana, lapsena osasi rakastaa äitiä ja isää, nuorempana poikaystävästä tuli ensirakkaus ja aikuisena rakkaus senkun kasvoi ja kasvoi. Entä kun vanhempana keinutuolissa katsoo omaa aviomiestään ryppyisenä, millaista rakkautta se on? Miltä se tuntuu? Onko välillämme vielä kipinää?

Mitä jos kipinä loppuu jo ennen kuin se on ehtinyt alkaakaan? Elokuun 26. päivä miesystäväni kanssa vietämme puolitoista vuotis päivää. Puolen vuoden ajan en ole tuntenut itseäni seksikkääksi, haluttavaksi tai edes kauniiksi. Suudelmat ovat muuttuneet pusutteluiksi ja seksi on muuttunu halailuksi. Kerroinkin kuinka olen ollut jo kauan ilman mieheni takia ja elämme nykyään selibaatissa hänen takiansa. Ja minä kun luulin että naiset pihtaavat...joka tapauksessa kysynkin, onko mikään parisuhde "täydellinen"? Parisuhteessa pitää olla : rakkautta, seksiä, kauniita sanoja, tunteita, kiihkeitä suudelmia, sympatiaa ja tekoja toisen hyväksi. Luettelenko mitä omassa parisuhteessani Ei Ole? Siinä ei ole seksiä, kauniita sanoja, kiihkeitä suudelmia tai tekoja toisen hyväksi.

Alan tuntea itseni epätoivoiseksi, ei ole ketään joka voisi auttaa. Pitäisikö rakastamani mies laittaa vaihtoon vai odotella kunnes jotain ratkaisevaa tapahtuu? Milloin saan tarpeekseni?

Tuntuu että kamppailen eroa vastaan kuin hullu ja silti harkitsen sitä jatkuvasti. Pitäisikö vai katsonko vielä huomiseen? Olen neuvoton.