Teinkö väärin kun rakastuin häneen? Teenkö nyt väärin kun en jätä häntä? Ennemmin tai myöhemmin mua sattuu tää. Mä yritän ja yritän ja yritän vaan ei mikään muutu. Mä elän yksin mun parisuhteessa, ylläpidän sitä yksin. Mä seurustelen itseni kanssa, onks siinäkään nyt mitää järkee?

Jos sydän antais nii mä lähtisin pois. Mä lähtisin tästä suhteesta ja etsisin paremman joka arvostais mua, joka rakastais mua eikä pelkäis näyttää sitä. Näyttäis että musta on rakastamaan. Mut jos tästä lähtisin mun sydän jäis edelleen hänelle, en sais sitä koskaan itselleni. En pysty rakastamaan ketään niinkuin häntä, ja se on alkanut kaduttaa..

Ei tää oo mun syytä, mä en edes valita enää tuskaani hänelle vaan puran sen täällä jotta hän vois elää omaa idylliään. Mä kärsin. Mä oikeasti kärsin.

Muuttuisko mun elämä jos olisin rohkea? -Kyllä. Mutta muuttuisko se paremmaks vai huonommaks? Sitä en tiedä. Ja sitä mä pelkään. Jäisin yksin, olisin rappiolla enkä tahtois nähdä ketään. Taivaan porteille astelisin ja olisin sielläkin orpo. Siellä mun sydän silti itkis koska mun sielu on hänen. Tuon joka vetää mua puoleensa muttei anna murustakaan minulle. Se imee musta kaiken elämän niin että musta ei jää mitään jäljelle.

Tuttu tunne? No sittenhän meitä on kaksi.

Miksei mun suhde voi olla sellainen kuin se oli alussa? Se mies tekstas mulle paljon kauniita sanoja, kehu mua, sai mut tunteen itteeni ainutlaatuseks ja tärkeeks. Entäs nyt? Vuosi ja 3kuukautta kohta täynnä ja tuntuu että tukehdun. Oonko mä ihan kamala kun täällä kirjotan mun huonoista asioista? Munhan pitäis tehä asioille jotain et ne paranis, mutkun ne ei tunnu paranevan. Oon tehnyt vaikka mitä mut koskaan asiat ei muutu. Pitääkö mun istua odottamaan että se mies tekee jonkun alotteen? Siinähän tulee HULLUKS.

Jos näinkin läheisriippuvainen ja huomionkipee oot nii mun neuvo, älä ryhdy kaukosuhteeseen, äläkä ylipäätään suhteeseen jos tahdot että se alkuhuuma mikä teitä leikittelee jatkuu vielä vuosienkin päästä.

Mun ois pitäny olla viisaampi mutta eikös sanotakkin että rakkaus on sokea, niin se todella on.

Sitä on jatkunut jo pitkään, seurustelen ihanan miehen kanssa kaukosuhteessa, mutta jossain mättää. Muutama viikko takaperin otin asian puheeksi ja siinä kävi näin:

Olin miesystäväni luona hänen kotikaupungissaan, hän oli suihkussa ja minä hengittämässä raikasta ilmaa parvekkeella. Puhuin parvekkeella likkakaverilleni ja puhuimme ongelmastani. Olin ollut etäinen miesystävääni ja kysyinkin häneltä miten ottaisin asian puheeksi. Kun mies oli tullut suihkussa, uskaltauduin parvekkeelta sisälle ja purskahdin itkuun kun näin hänet. Sanoin etten jaksa, en vain jaksa enää. En ole oma itseni enkä tunne itseäni enää. Hän ei tuntunut ymmärtävän ja katsoi televisiota. Se tuntui kurjalta, minä puhuin vakavasta asiasta ja hän katsoi teeveetä. Menin kiukustuksissani vessaan ja laitoin itseni kuosiin. Kävelin tämän jälkeen olohuoneen kautta makuuhuoneeseen ja aloin pakata kiukuspäissäni tavaroitani että lähtisin. Hän avasi suunsa, emme nähneet toisiamme mutta hän puhui. Haluis ymmärtää mikä mua vaivasi. NO VIHDOIN. Keskustelimme ja sovimme että ottaisin omaa aikaa.

Tästä pari kolme viikkoa eteen päin riitelimme suuresti. Kun seuraavana päivänä menin hänen luokseen kun olimme riidelleet olin suorastaan sanaton. Olin kirjoittanut muistilapun itselleni mistä tahdoin puhua ja mitä kysyä. Annoin lapun hänelle ja käskin lukea sen kokonaan läpi. Sen jälkeen hän kutsui minut sohvalle keskustelemaan ja hän vastasi kysymyksiin. "Onko sulla toinen?" luki paperissa ja hän vastasi ettei ole eikä katsonut edes silmiin. Väänsin itkua enkä odottanut edes lohtua. "Mitä mieltä oot meijän suhteesta?" tähän hän vastasi että on jo jonkin aikaa ollut aika paskaa. Kyyneleet valui poskilla ja käskin hänen jatkaa. "Mikset sä tahdo mua enää?"..hän meni hiljaiseksi..siitä on 4 kk sanoin ja hän oli edelleen vaiti. Lopulta hän vastasi ettei ole tehnyt mieli, mietin päässäni että mikä mies se sellainen on joka ei halua 4 kk tauon jälkeen. Muutaman minuutin kuluttua tästä hän sanoo "meidän pitää lopettaa tämä" Siinä kohta naisena minä kuulen sen näin "meidän pitää lopettaa suhde" ja pillahdin entistä kamalampaan itkuun ja tuntui etten saa happea, seinät kaatuivat ja elämä vilahti silmissä. Oliko se nyt loppu? Eikö hän tahdo mua enää? EI. Hän korjasi. Hän tahdoo lopettaa riitelyn. Olin noussut sohvalta puoliksi kun hän oli sanonut nuo kamalat sanat "meidän pitää lopettaa tämä" mutta korjattuaan lauseen hän veti minut syliinsä ja itkin sydämmestäni häntä vasten. Kaikki olikin taas hyvin.

Kaikesta tästä huolimatta, yritän joka päivä aloittaa itseni tuntenemisen alusta mutta mikään ei tunnu auttavan. Ja joka kerta kun puhun miesystävälleni tuntuu kuin mitä enemmän puhun sitä vähemmän hän kuuntelee. Ei sen niin kuulu mennä.

Mä tahdo aloittaa alusta eikä koskaan sais olla liian myöhäistä. Vaan onko jo liian myöhäistä?

Miksei se kuuntele mua? Mitä mä tein väärin. En mitään. Riidassa on kaks puolta ja tuntuu että mun mies tekee musta molemmat puolet. Ei hän ole syytön! Jumalauta kun se tajuais sen niin meno muuttuis.

Mä oon taas lähtöpisteessä. Kuka MÄ olen?